On kulunut jo yli kolme vuotta siitä kun viimeksi kirjoitin tätä blogia. 3 vuotta! Paljon on vettä virrannut elämän joessa tuona aikana, ja - vertauskuvaa jatkaen - maihin on noussut uusi mies. Sen vuoksi, ja jotta voin rehellisesti jatkaa kirjoittamista kaikesta siitä mistä ylipäätään aikoinaan päätin tähän blogiin kirjoittaa, on aivan ensimmäiseksi kerrottava hyvinkin henkilökohtaisista asioista. Tarkemmin sanoen, läheisriippuvuudesta irti pääsemisestä ja ihmisenä kasvamisesta.
Läheisriippuvainen henkilö saattaa usein tuntea vetoa sellaista ihmistä kohtaan, joka on korostuneen voimakastahtoinen mm. sen suhteen miten asioiden tulisi parisuhteessa olla. Näin kävi myös itselleni, sillä jäin koukkuun tietynlaiseen elämäntyyliin joka pyöri tietynlaisen ihmisen ympärillä.
Katsokaas, läheisriippuvuudelle tunnusomaista on valtava miellyttämisen halu, ja kun se ei kohtaakaan vastapuolen toiseen ääripäähän suuntautuvan tunne-elämän ja tarpeiden kanssa, ei koskaan saavuteta tilannetta jossa läheisriippuvainen kokisi olevansa riittävä tai hyväksytty. Tästä syntyy noidankehä joka pahimmillaan sairastuttaa läheisriippuvaisen, tämän pyrkiessä aivan turhaan kaikin voimin saamaan tunteilleen vastakaikua toiselta.
Häpeäkseni myönnän olleeni pitkään sokea sille, että omat ongelmani ja "suhteen" toisen osapuolen suhtautuminen vaikuttivat hienokseltaan ja epäsuorasti myös poikaani. Toki tunsin jatkuvasti epämääräistä syyllisyyttä siitä etten ollut tarpeeksi hyvä mies tai tarpeeksi hyvä isä, tosin jälkeenpäin ajateltuna aiheetta. Jossain vaiheessa tajusin olevani erityisherkkä (HSP), mikä kyseisen "parisuhteen" osalta selitti sitä miksi koin itseeni kohdistuneen negatiivisuuden hyvin raskaana, oli sille aihetta tai ei. Kun sitten kaikkien seikkojen seurauksena uin henkisesti niin syvissä vesissä että mielessäni liikkui itsetuhoisia ajatuksia, aloin pikkuhiljaa ymmärtää sen tosiasian, että oma läheisriippuvuuteni oli vääristänyt tunne-elämäni ja ajanut minut siihen pisteeseen.
Samalla käsitin todella miten vakavia seurauksia tuota riippuvuutta ylläpitävällä toiminnallani oli menneisyydessä ollut, mikä myöskin auttoi avaamaan silmiäni sille ettei sama meno voinut jatkua, vaan minun täytyi oppia kuuntelemaan sisintäni ja käyttämään järkeäni myös ihmissuhdeasioissa. Vaikka meinasinkin myöhemmin oikeasti menettää henkeni vakavan tulehdussairauden vuoksi, pahinta oli silti "parisuhteessa" tuntemani yksinäisyys, syyllistäminen ja arvottomuus. Hiljalleen korjautuva itsetunto - ja halu olla pojalleni paras mahdollinen isä - auttoi ottamaan etäisyyttä noihin tuntemuksiin ja tekemään hurjan määrän henkistä työtä vahingollisen riippuvuuden lannistamiseksi. Tietenkään kyseisestä suhteesta irti pääseminen ei ollut helppoa, mutta lopulta se onnistui. Koska aluksi jäljellä oli sellainen tunne että olin antanut vuosikausien ajan kaiken itsestäni aivan turhaan ja kuluttanut sillä itseni loppuun, en uskonut kokevani koskaan todellista rakkautta.
Onnekseni olin väärässä, sillä tällä hetkellä olen onnellisempi kuin koskaan aiemmin, tuntiessani ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni puhtaasti todellisia, aitoja tunteita aidosti hyväsydämistä ihmistä kohtaan. Tiedostan ja myönnän tehneeni virheitä sekä toimineeni typerästi menneisyydessä, mutta tulevaisuuteen voin vaikuttaa positiivisen muutoksen läpi käyneenä ja uudistuneena miehenä.
Lopuksi, kaikilla meillä on omat vahvuutemme ja heikkoutemme sekä ominaisuutemme ja taipumuksemme, eikä ketään voi niistä syyttää. Silti täytyy muistaa, että kaikki ihmiset eivät sovi yhteen vaikka syystä tai toisesta (oli sitten kyse riippuvuudesta tai jostain muusta) siltä pitkään vaikuttaisikin. Jokaiselle on kuitenkin olemassa "se oikea", ja hänet kyllä tunnistaa kunhan lopulta löytää.