Havahduin tuossa jokin aika sitten
siihen tosiasiaan, että olen ollut käytännössä yksinhuoltajana
jo reilut 4 vuotta. Jotenkin se tuli pienoisena järkytyksenä,
vaikka olenhan tietenkin seurannut poikani kasvua ja kehittymistä
päivittäin. Aloin kuitenkin muistelemaan tuota kulunutta aikaa ja
tajusin että etenkin ensimmäiset kuukaudet siitä lukien, kun jäin
Jannen kanssa kaksin hänen ollessaan vain 8 kuukauden ikäinen, ovat
mielessä yhtä sumua. Toki ne 8 kuukautta ennen sitä ovat myös
jokseenkin hämärän peitossa, kuten vastuullisille vanhemmille
usein voi käydä vastasyntyneen vauvan kanssa eläessä. Mutta
erinäisten myrskyisten vaiheiden johdettua siihen että päädyin
kasvattamaan poikaani yksin, se vastuu tuntui joskus liiankin
raskaalta.
Luonnollisesti väsymys on suurin syy
siihen, että vanhemmalla ei välttämättä ole selkeitä
muistikuvia lapsen syntymän jälkeisestä ajasta. Samoin oli asian
laita myös minun kohdallani. Mainitsemieni myrskyisten vaiheiden
aiheuttama stressi laukesi toki hyvinkin pian ylitsepääsemättömän
vaikean perhetilanteen purkauduttua ja pääsin keskittymään täysin
pojan kasvattamiseen, mutta vauvan tarpeisiin vastaaminen päivin ja
öin vei veronsa. Luonteestani johtuen laitoin tietenkin poikani
etusijalle, ja samalla yksinkertaisesti unohdin huolehtia itsestäni.
Kuukausien ajan nukuin vain muutaman tunnin yössä, usein senkin
melko pinnallisesti. Päivällä huolehdin lähestulkoon ainoastaan
perusasioista – Jannen ruokailuista, päiväunista, kaikesta muusta
hoidettavasta. Varmistin että pojalla oli säännöllinen
päivärytmi, mutta itse söin liian harvoin ja liian huonosti.
Sen muistan, että tunsin syyllisyyttä
omasta väsymyksestäni ja koin etten pystynyt tarjoamaan lapselleni
tarpeeksi, olemaan riittävän hyvä isä. Jälkeenpäin olen
käsittänyt, että jokainen vanhempi tuntee joskus samoin, onhan
kyse lopulta valtavasta vastuusta ja toisaalta hyvinkin
luonnollisesta asiasta. Onneksi sain tukea perheeltäni, mistä olen
ikuisesti kiitollinen. Vanhempani auttoivat minua hengähtämään
silloin tällöin viikonloppuisin ottamalla Jannen hoitoon luokseen.
Tottakai elämä alkoi tasoittua ja oma hyvinvointinikin kohentua
ajan mittaan. Muutaman kuukauden kuluttua aloin ajatella
tulevaisuutta, päätin pyrkiä kouluttautumaan uuteen ammattiin ja
niin edelleen. Sosiaalinen elämänikin alkoi taas hiljalleen
käynnistyä.
Olen usein kuullut sanottavan, että
täytyy nauttia siitä ajasta kun lapset ovat vielä pieniä, sillä
se aika kuluu nopeasti. Se on totta että nautittavia hetkiä on
pilvin pimein, etenkin nyt kun poikani on siinä mielikuvituksen
vapaan kiidon ja pidäkkeettömän innostuksen iässä. Mutta
rohkenen väittää että vanhempana, etenkään yksinhuoltajana,
oleminen ei ole ruusuilla tanssimista. Siinä vaiheessa kun päivän
ruokien miettiminen tai kaupassa käynti tuntuu yksinkertaisesti
ylivoimaiselta, tietää olevansa poikki. Puhumattakaan siitä ettei
meinaa saada itseään sängystä ylös, mutta tekee sen kuitenkin
koska on pakko. Saako sitten isi olla oikeasti väsynyt? Tietenkin
saa.
Yli-ihmisiä ei ole olemassa, jokainen
meistä väsyy. Kun kuormitusta on äärimmäisen paljon,
väsymyksestä voi tulla lähes krooninen tila. Silloin ei olisi
sijaa itsepäisyydelle, mihin tunnustan itse sortuneeni. Katsokaas
kun minun on joskus ollut hyvin vaikeaa pyytää apua, vaikka sitä
olisi varmasti ollut saatavilla. Purin hammasta ja voimasanojen
saattelemana ajattelin, että minähän tästä pusken eteenpäin,
vaikka väkisin. Se jos mikä on väärin. Jos on sellainen tilanne
että apua olisi saatava, älkää hyvät ihmiset jättäkö
pyytämättä! Onneksi en sentään antanut asioiden mennä liian
pitkälle huonoon suuntaan.
Vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa ja
lepoa, hengähdystaukoa lapsiperheen arjesta. Miksikö? Koska se arki
kuormittaa aikuista yllättävän paljon, ajateltavana on sen
satatuhatta asiaa ja toteutettavana vähintään puolet siitä. Tai
siltä se ainakin tuntuu. Se, että isä tai äiti (tai molemmat)
haluaa vaihtaa välillä vapaalle tai vaikka nukkua puolet
vuorokaudesta, on täysin hyväksyttävää. Vielä tarkemmin, se on
jopa äärettömän suotavaa. Koska jos vanhemman mieli on virkeä,
myös lapsi jaksaa paremmin. Kun on parikin viikkoa putkeen
pikkukaverin kanssa lähestulkoon 24/7, alkaa toisen pärstäkerroin
jo väsyttää puolin ja toisin. Enkä tarkoita sitä kärjistetyn
negatiivisessa mielessä, vaan se on ihmiselle yksinkertaisesti
luonnollista. Aikuinen tarvitsee omanlaisiaan virikkeitä, ja lapsi
tarvitsee vaihtelua.
No mitä minä sitten opin niistä
ensimmäisistä kuukausista yksinhuoltajana, siis sen lisäksi että
apua todellakin PITÄÄ tarvittaessa pyytää? Tietenkin sen, että
itsestään täytyisi pitää huolta vaikka on se tärkeämpikin
huollettava olemassa. Entä olenko toteuttanut sitä sittemmin?
Ainakin olen oppinut lepäämään arkenakin enemmän, osaltaan toki
sen kautta että pojan kasvaessa hänen unirytminsäkin on muuttunut
paremmaksi. Mutta opettelen edelleen ajattelemaan omaa hyvinvointiani
lapsen hyvinvoinnin ohella. Se on yllättävän hankalaa, ja
oppiminen vie kauan, mutta läheisten ja rakkaan tuki on siinä
mittaamattoman arvokas apu.