Arjen sankarien jaksamisesta

Varmasti yksi arvostavimmista kuvauksista joita yksinhuoltajista joskus kuulee käytettävän, on ”arjen sankarit”. Vaikkakin vastaavanlaisia ilmauksia käytetään hyvin harvoin tästä meidän vähemmistöstämme, olen tullut huomanneeksi että kyseinen sanapari kuvaa meitä kasvatuksen moniosaajia ja selviytyjiä äärimmäisen hyvin. Nähkääs, kyllästyin jokin aika sitten siihen, ettei yksinhuoltajien jaksamisesta mielestäni puhuta läheskään riittävästi. Ja kun vielä vaikuttaa yhä enemmän ja enemmän siltä, että joidenkin ihmisten toimesta jaksamisongelmia jopa vähätellään ja pahimmillaan uupuneita osapuolia syytetään elämäntilanteidensa aiheuttamisesta yksinomaan itse, alkaa tilanne olla mielestäni melko sietämätön. Mutta ei arjen sankareita niin vain lannisteta, otetaanhan asiat käsittelyyn.

Tein siis eräässä hienossa, suljetussa Facebookin vertaistukiryhmässä kyselyn yksinhuoltajien jaksamiseen liittyen, jotta tukena on ihan pätevää tutkimustietoa sen lisäksi että tässä paasaan tärkeästä asiasta. Siitä tärkeydestä muuten kertoo sekin, että kyselyyn vastasi kaikkiaan 123 henkilöä – mistä olen hyvin otettu. Nyt saatetaan heidän äänensä kuuluviin.

Ensimmäisenä kysyin, kokevatko vastaajat yksinäisyyden tunnetta. Tämä siksi, koska itsekin olen kokenut sitä hyvin vahvasti läpi koko sen ajan jonka olen ollut yksinhuoltaja, ja tiedän että se on hyvin ominaista yh-elämälle. Kun on vastuussa pienestä (ja ennen pitkää isommastakin) ihmisen alusta päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet läpeensä käytännössä tauotta, jäävät väkisinkin omat sosiaaliset kanssakäymiset pois jopa kokonaan. Nykyään kun ei enää asioikseen lähdetä kaverien luo esimerkiksi kahville ihan vain koska halutaan nähdä ja rupatella, vaan hektisen arjen vastapainoksi kaikenlaiset kokoontumiset painottuvat ns. ”aikuisten ympäristöihin” enimmäkseen viikonloppuisin ja ilta-aikaan, jolloin yksinhuoltajan olisi tietenkin saatava järjestettyä lapsenvahti siksi ajaksi. Sellaiseen ei monellakaan ole mahdollisuutta – mitä ihmiset useinkaan eivät tunnu ymmärtävän – vaan iso osa meistä on joko täysin tai melkein kokonaan vailla riittävää tukiverkostoa. Olen itsekin jopa kokenut suuria paineita siitä että ”pitäisi” saada järjestettyä lapselle kaitsija siksi aikaa kun itse kävisin viettämässä vapaa-aikaa, mikä on loppujen lopuksi ensinnäkin aivan nurinkurinen vaatimus kenelle tahansa vanhemmalle, ja toisekseen kuormittaa muutenkin väsynyttä ihmistä aivan turhaan. Tietenkään oman aktiivisuudenkaan merkitystä ei tässä asiassa voi millään lailla sivuuttaa, mutta armoton tosiasia on se, että etenkin silloin kun voimavarat ovat vähimmillään on hirveän vaikeaa olla aktiivinen missään.

Kuten kuvasta näkyy, ihan puhtaan tilastollisestikin ajatellen tämän suuruista ihmisryhmää kohden, yksinäisyys on todellinen ongelma yksinhuoltajien keskuudessa. Mutta pysähdytäänpä hetkeksi miettimään, miltä se voi tuntua jos koet olevasi yksinäinen jatkuvasti..! Tämän jälkeen voidaan rehellisesti puhua yksinhuoltajien syrjäytymisestä. Vain 3,3% vastanneista ei kokenut lainkaan yksinäisyyttä, mutta siihen verraten 17,1%:n jatkuva yksinäisyys ja 43,1%:n usein kokema yksinäisyys ovat kerta kaikkiaan hälyttävää kertomaa.

Mitä sitten toivoisimme yksinäisyyden ehkäisemiseksi? Itselleni ovat tietenkin tärkeimpiä ne hetket, jotka jaamme yhdessä seurustelukumppanini kanssa. Aikuisen on tärkeää voida jakaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan – niin hyviä kuin huonojakin – jonkun vertaisensa kanssa, ja omakohtaisten kokemusten pohjalta voin todeta että jos niitä asioita joutuu patoamaan sisälleen tai joutuu esittämään niitä ulospäin aivan erilaisessa valossa kuin ne todellisuudessa ovat (toisin sanoen ”puremaan hammasta” tekohymyn takana), tuppaavat ne purkautumaan jossain vaiheessa aivan väärällä tavalla. Ja useimmiten on hyvä viettää aikaa toisten aikuisten seurassa vaikkapa ihan muuten vain. Me ihmisethän ollaan kuitenkin jossain määrin laumaeläimiä.

Vastausten jakaumasta voi selvästi nähdä, että yksin lasten kanssa touhuamisen ohelle kaivataan niitä kamuja ja läheisiä, ja ihan parasta olisi jos hekin näkisivät sitä arkea tai ylipäätään tekemistä ja olemista mitä meidän elämämme pitää sisällään. Eri järjestöt sen sijaan voisivat ottaa koppia siitä että yksinhuoltajien vertaistoiminnallekin olisi tilausta.

Seuraavaksi tullaankin jälleen äärimmäisen huolestuttavan asian äärelle. Nimittäin siihen, minkä verran yksin lasta kasvattavalla vanhemmalla on omaa aikaa jaksamisensa tueksi. Tässä tulee siis uudelleen esille tukiverkoston tärkeys ja etenkin se, miten sellaisen puute vaikuttaa. Lisäksi on ymmärrettävä, että perusarjessa yksinhuoltajalla ei yleensä ole omaa aikaa muulloin kuin silloin, kun lapsi on nukkumassa. Siinä pitäisi onnistua rentoutumaan ja lataamaan akkuja, tai jaksaa tehdä itselleen mielekkäitä asioita ennen kuin on yritettävä saada riittävä määrä myös unta. Joku saattaa kysyä että ”minkäs takia tuo oma aika sitten on tärkeää?”. Ihan jo siksi, että jos ollaan jatkuvasti jännittyneitä ja valmiina reagoimaan muiden tarpeisiin, käymme kaiken aikaa ylikierroksilla ja uuvumme. Ja kukaan ei kykene parhaimpaansa uupuneena.

Miettikääpäs vaikka sellaista tilannetta mikä tuossa kaaviossa olevilla 18,7%:lla on tälläkin hetkellä päällä. Ei lainkaan omaa aikaa. Et voikaan tosta noin vain lähteä lenkille tai salille, muutkin kodin ulkopuoliset harrastukset jäävät pois, telkkarista et todennäköisesti voi katsella ihan mitä tahansa huvittaisi, et voi keskittyä lukemiseenkaan, ja niin edelleen. Saisit unohtaa kaiken sen, mitä olet tottunut tekemään aivan omassa rauhassasi ja itsesi (mieli)hyväksi. Tilanne ei ole juuri sen kehuttavampi 67,5%:lla, joilla omaa aikaa on liian vähän.

Entäs lepo? Sehän olisi varmasti jopa tärkein asia yksinhuoltajan – tai kenen tahansa – jaksamisen kannalta, eikö vain? No, suurin osa meistä saa levättyä aivan liian vähän. Siinä vaiheessa kun lapsi on saateltu yöpuulle ja itse hengähdetty hetki, huomataan valitettavan usein että herätyskellohan soi jo muutaman tunnin päästä. Tai kun lapset ovat pieniä, herätyskellosta ei välttämättä tarvitse huolehtia kun muksut hoitavat herätyksen luonnollisin keinoin. Ja usein mitä erikoisimpiin kellonaikoihin. Jossain vaiheessa alkaa toki helpottaa kun lapset kasvavat, mutta monet vuodet ovat siihen mennessä luultavimmin ennättäneet vierähtää aikalailla sumuisissa merkeissä. Ja jälleen – jos emme saa tarpeeksi lepoa, uuvumme. Kirjaimellisesti.

Mielestäni on hyvin surullista, että peräti 77,9% vastanneista kokee saavansa liian vähän lepoa. Olemme kuitenkin yksin vastuussa niin paljosta, ja silti niin monelle jää niin vähän aikaa levätä. Melkein vetää jo sanattomaksi.

Mutta on vielä yksi asia mistä haluan puhua. Olen usein itsekin kohdannut vähättelyä puhuessani omasta uupumuksestani yksinhuoltajana. Se satuttaa, todella pahasti. Kukaan joka on jaksamisensa äärirajoilla ei kaipaa lainkaan alentuvia tai vähätteleviä kommentteja, vaan aitoa tukea ja rohkaisua. Niille, jotka tahallisesti aiheuttavat toisille mielipahaa ja vain pahentavat asioita, lainaan ilmastoaktivisti Greta Thunbergia (tällä kertaa ihan vain siksi koska se taatusti ärsyttää sellaisia ihmisiä, ja koska se nyt vain sopii tällaisiin tilanteisiin mainiosti): ”kuinka te kehtaatte?!”

Tarvitaan enemmän sellaista mitä vastausten mukaan 16,3% kokee, eli välittävää kohtaamista. Jokainen varmasti ymmärtää tai tietää miltä tuntuu olla uupunut, joten onko liikaa vaadittu että sitä jatkuvasti kokevaa ihmistä voisi tukea vaikka edes pienillä positiivisilla sanoilla? Joskus jo pelkkä myötätunto vie pitkälle. Ne jotka ovat olleet vähätteleviä peräti 45,5%:a kohtaan kaipaavat asennekasvatusta, ja pyydän jokaista joka siihen voi vaikuttaa toteuttamaan sellaista opastusta aina kuin mahdollista!

Lopuksi, sen sijaan että tutkailtaisiin lisää kyselyn tuloksia tai höpöttäisin omakohtaisista kokemuksista, annetaan vuoro muutamalle valitulle vapaan sanan kommentille (jotka vastaajat ovat kirjoittaneet anonyymisti):

”Olen törmännyt huoleen omasta jaksamisesta kun puhun läheisten kanssa. Se sanana vaan ei aiheuta muuta kun stressiä että minun nyt vaan pitäisi olla jaksavampi vanhempi että muut ei huolestu. Sana "huoli" ei auta ketään vaan tarvitsisin jotain konkreettista sen tilalle, vaikka apua.”

”Kun oma lapsi on hyvin haastava, niin sitä olis tarpeen jakaa toisen aikuisen kanssa. Joo, koulussa ja perheneuvolassa silloin tällöin tunti, suuri osa ajasta oon keskenään lapsen kanssa. Eikä mulla ole ystäviä, jolla olis enää näin pieniä lapsia. Ja kun lapsi on haastava, ei sitä viitsi kutsua vieraita kun ne sitten vaan kauhistelee lapsen käytöstä ja arvostelee mun kasvatustaitoa.”

”Luovuttaminen ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto joten sitä on vaan jaksettava.”

”Eniten apua kaipaisin silloin kun lapsi tai itse sairastaa, mutta silloin ei kukaan tule apuun ettei saa tartuntaa.”

”Yksinäisyyden kokemus liittyy usein positiivisiin juttuihin...kun lapsi oppii uutta, osaa jonkun jutun, näyttää hienon tempun jne. Kun ei ole sitä "isää" jakamassa tunnetta. Kun iskee väsymys on se totaalista...tätä ei oikein kukaan tunnu tajuavan että silloin oikeasti yksikin nukuttu yö olisi lasten parasta […] kun on oikeasti se hetki ettei enää ajatus kulje. Pieni lenkki yksin silloin jo auttaisi..mutta kun sitä vaihtoehtoa ei ole niin yksinäisyydentunne saa järjettömän suuren tilan ja seuraa epätoivo."

”Vaatimukset työn ja perheen osalta ovat yh:lla sitä luokkaa nykypäivänä, ettei sitä ymmärrä kukaan muu kuin toinen yh. Sana YKSINhuoltaja todellakin on sitä yksin puurtamista kaikilla osa-alueilla.”

”Jotkut ihmisistä katsovat meitä halveksuen ja toiset kunnioittaen. Olen nähnyt ja kokenut molemmat. Itse olen opettanut lapsilleni olemaan välittämättä tuomitsijoista. Sen sortin ihmisillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä olemme vuosien varrella kokeneet. Ystävällisyyttä ja hyväksyntää saa parhaiten toiselta yksinhuoltajalta. Yhteinen sanaton ymmärrys yhdistää ja on korvaamatonta.”

Haluan vielä omasta puolestani kiittää kaikkia kyselyyn vastanneita. Te olette mahtavia, vahvoja (joskus pakon edessä liiankin), todellisia arjen sankareita. Mutta pidetään kaikki yhdessä huolta siitä, että sankaritkin saavat tukea silloin kun sitä tarvitaan.