Lapsiparkkien puolesta!

Kun on kahdestaan pienen lapsen kanssa, tahtoo oma aika ja harrastaminen jäädä hyvin vähiin – jopa lähes olemattomiin. Varsinkin viime vuosina huomasin, miten sitä oikein kaipasi jonkinlaista liikuntaa. Kroppa tuntui useimmiten lähinnä siltä kuin sitä olisi raahannut mukanaan, sen sijaan että sitä olisi kantanut kunnialla. Se otti suoraan sanoen kupoliin, mikä taas söi jaksamista vielä lisää.

Toki pojan ollessa vauvaiässä tehtiin päivittäin pitkiä kävelylenkkejä, kun juniori nukkui mielellään päiväunet vaunuissa tai rattaissa. Leikki-ikään tultaessa sellaiset aktiviteetit isäukon kanssa ovatkin sitten tuntuneet olevan niiiiin tylsiäää! Ja tietenkään aikuisen tavoitteet eivät käy yksiin lapsen tavoitteiden kanssa. Puhumattakaan siitä, että oltuani viimeksi vuorotyössä, ei harrastusten ajaksi ollut juurikaan mahdollisuutta järjestää pojalle hoitoa etenkään arkisin. Päiväkotiaikahan on vanhemman työtä, ei harrastuksia varten.

Mutta viime kesänä, palattuani koti-isän toimenkuvaan, otin itseäni niskasta kiinni ja päätin kokeilla kuntosalitreeniä. Joskus muinoin, aikuisuuden kynnyksellä, olin käynyt paljonkin salilla treenaamassa isoveljeni innoittamana ja hänen kannustamanaan. Vaikka kamppailulajit ovat sittemmin olleet sydäntäni lähimpänä, kipinä voimaharjoittelusta jäi kytemään. Aloin siis tutkia mahdollisuuksia päästä treenaamaan siten, että juniorille järjestyisi siksi aikaa jokin hoitopaikka. Muistin lukeneeni jostain kuntosalien tarjoavan asiakkailleen nykyisin lapsiparkkipalveluita, ja siinäpä se ratkaisu sitten olikin!

Kävimme kerran Jannen kanssa kokeilemassa kuopiolaista Kunnonsalia veljeni mukana, ja innostuimme juniorin kanssa molemmat sen verran että liityin jäseneksi saman tien. Nyt lähes puoli vuotta treenanneena voin sanoa, että tein täsmälleen oikean ratkaisun. Minä pääsen käymään salilla halutessani vaikka viitenä päivänä viikossa (tosin harjoittelen tällä hetkellä 3 – 4 kertaa per viikko), ja Janne tykkää touhuta Vekaraparkissa niin kovasti, että lähtee aina iloisena mukaan. Eikä ihme, sillä näkemäni, kokemani ja varsinkin Jannelta kuulemani perusteella Vekaraparkin ohjaajat ovat aivan huippuja. Ja koska parkki sisältyy samaan jäsenhintaan millä itse pääsen treenaamaan, saamme siis hyötyä ja huvia koko rahan edestä. Kunnonsali järjesti näin joulun alla pienille kävijöilleen jopa omat pikkujoulut, mistä jäi pojalle kivoja muistoja.

Salilla käymisestä on tullut minulle sellainen niin sanottu henkireikä. Kroppa vahvistuu ja kohentuu, mutta myös henkinen hyvinvointi paranee osaltaan sen myötä jatkuvasti. Kun keskittyy pumppaamaan rautaa tunnin verran, saavat aivot levätä eivätkä käy ylikierroksilla. Se on irtiottoa puhtaimmillaan. En voisi olla tyytyväisempi siitä, että Vekaraparkin kaltaisen palvelun avulla se on mahdollista myös yksinhuoltajalle.

Toinen äärimmäisen positiivinen kokemus syntyi MLL:n ja Jenga Jengalan järjestämästä lapsiparkista kauppakeskus Apajassa. Kyseinen parkki oli nimenomaan tarkoitettu sitä varten, että vanhemmat saisivat rauhassa tehdä joululahjaostoksia. Niinhän siinä sitten kävi, että ehdin hoitaa joulupukin apulaisen hommat hyvissä ajoin ennen aattoa, ja Janne sai sillä välin leikkiä muiden lapsukaisten kanssa. Tarjottiinpa parkkilaisille vieläpä välipalakin. Kaiken lisäksi palvelu oli maksuton, joten pienituloiselle yksinhuoltajalle se oli todellakin loistava apu!

Lapsiparkkeja siis kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Vanhempana niiden avulla saa hieman ylimääräistä, kaivattua omaa aikaa, ja lapselle ne tarjoavat vaihtelua totuttuihin kuvioihin. Lisää parkkeja pystyyn vain!

Saako isi väsyä?

Havahduin tuossa jokin aika sitten siihen tosiasiaan, että olen ollut käytännössä yksinhuoltajana jo reilut 4 vuotta. Jotenkin se tuli pienoisena järkytyksenä, vaikka olenhan tietenkin seurannut poikani kasvua ja kehittymistä päivittäin. Aloin kuitenkin muistelemaan tuota kulunutta aikaa ja tajusin että etenkin ensimmäiset kuukaudet siitä lukien, kun jäin Jannen kanssa kaksin hänen ollessaan vain 8 kuukauden ikäinen, ovat mielessä yhtä sumua. Toki ne 8 kuukautta ennen sitä ovat myös jokseenkin hämärän peitossa, kuten vastuullisille vanhemmille usein voi käydä vastasyntyneen vauvan kanssa eläessä. Mutta erinäisten myrskyisten vaiheiden johdettua siihen että päädyin kasvattamaan poikaani yksin, se vastuu tuntui joskus liiankin raskaalta.

Luonnollisesti väsymys on suurin syy siihen, että vanhemmalla ei välttämättä ole selkeitä muistikuvia lapsen syntymän jälkeisestä ajasta. Samoin oli asian laita myös minun kohdallani. Mainitsemieni myrskyisten vaiheiden aiheuttama stressi laukesi toki hyvinkin pian ylitsepääsemättömän vaikean perhetilanteen purkauduttua ja pääsin keskittymään täysin pojan kasvattamiseen, mutta vauvan tarpeisiin vastaaminen päivin ja öin vei veronsa. Luonteestani johtuen laitoin tietenkin poikani etusijalle, ja samalla yksinkertaisesti unohdin huolehtia itsestäni. Kuukausien ajan nukuin vain muutaman tunnin yössä, usein senkin melko pinnallisesti. Päivällä huolehdin lähestulkoon ainoastaan perusasioista – Jannen ruokailuista, päiväunista, kaikesta muusta hoidettavasta. Varmistin että pojalla oli säännöllinen päivärytmi, mutta itse söin liian harvoin ja liian huonosti.

Sen muistan, että tunsin syyllisyyttä omasta väsymyksestäni ja koin etten pystynyt tarjoamaan lapselleni tarpeeksi, olemaan riittävän hyvä isä. Jälkeenpäin olen käsittänyt, että jokainen vanhempi tuntee joskus samoin, onhan kyse lopulta valtavasta vastuusta ja toisaalta hyvinkin luonnollisesta asiasta. Onneksi sain tukea perheeltäni, mistä olen ikuisesti kiitollinen. Vanhempani auttoivat minua hengähtämään silloin tällöin viikonloppuisin ottamalla Jannen hoitoon luokseen. Tottakai elämä alkoi tasoittua ja oma hyvinvointinikin kohentua ajan mittaan. Muutaman kuukauden kuluttua aloin ajatella tulevaisuutta, päätin pyrkiä kouluttautumaan uuteen ammattiin ja niin edelleen. Sosiaalinen elämänikin alkoi taas hiljalleen käynnistyä.

Olen usein kuullut sanottavan, että täytyy nauttia siitä ajasta kun lapset ovat vielä pieniä, sillä se aika kuluu nopeasti. Se on totta että nautittavia hetkiä on pilvin pimein, etenkin nyt kun poikani on siinä mielikuvituksen vapaan kiidon ja pidäkkeettömän innostuksen iässä. Mutta rohkenen väittää että vanhempana, etenkään yksinhuoltajana, oleminen ei ole ruusuilla tanssimista. Siinä vaiheessa kun päivän ruokien miettiminen tai kaupassa käynti tuntuu yksinkertaisesti ylivoimaiselta, tietää olevansa poikki. Puhumattakaan siitä ettei meinaa saada itseään sängystä ylös, mutta tekee sen kuitenkin koska on pakko. Saako sitten isi olla oikeasti väsynyt? Tietenkin saa.

Yli-ihmisiä ei ole olemassa, jokainen meistä väsyy. Kun kuormitusta on äärimmäisen paljon, väsymyksestä voi tulla lähes krooninen tila. Silloin ei olisi sijaa itsepäisyydelle, mihin tunnustan itse sortuneeni. Katsokaas kun minun on joskus ollut hyvin vaikeaa pyytää apua, vaikka sitä olisi varmasti ollut saatavilla. Purin hammasta ja voimasanojen saattelemana ajattelin, että minähän tästä pusken eteenpäin, vaikka väkisin. Se jos mikä on väärin. Jos on sellainen tilanne että apua olisi saatava, älkää hyvät ihmiset jättäkö pyytämättä! Onneksi en sentään antanut asioiden mennä liian pitkälle huonoon suuntaan.

Vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa ja lepoa, hengähdystaukoa lapsiperheen arjesta. Miksikö? Koska se arki kuormittaa aikuista yllättävän paljon, ajateltavana on sen satatuhatta asiaa ja toteutettavana vähintään puolet siitä. Tai siltä se ainakin tuntuu. Se, että isä tai äiti (tai molemmat) haluaa vaihtaa välillä vapaalle tai vaikka nukkua puolet vuorokaudesta, on täysin hyväksyttävää. Vielä tarkemmin, se on jopa äärettömän suotavaa. Koska jos vanhemman mieli on virkeä, myös lapsi jaksaa paremmin. Kun on parikin viikkoa putkeen pikkukaverin kanssa lähestulkoon 24/7, alkaa toisen pärstäkerroin jo väsyttää puolin ja toisin. Enkä tarkoita sitä kärjistetyn negatiivisessa mielessä, vaan se on ihmiselle yksinkertaisesti luonnollista. Aikuinen tarvitsee omanlaisiaan virikkeitä, ja lapsi tarvitsee vaihtelua.

No mitä minä sitten opin niistä ensimmäisistä kuukausista yksinhuoltajana, siis sen lisäksi että apua todellakin PITÄÄ tarvittaessa pyytää? Tietenkin sen, että itsestään täytyisi pitää huolta vaikka on se tärkeämpikin huollettava olemassa. Entä olenko toteuttanut sitä sittemmin? Ainakin olen oppinut lepäämään arkenakin enemmän, osaltaan toki sen kautta että pojan kasvaessa hänen unirytminsäkin on muuttunut paremmaksi. Mutta opettelen edelleen ajattelemaan omaa hyvinvointiani lapsen hyvinvoinnin ohella. Se on yllättävän hankalaa, ja oppiminen vie kauan, mutta läheisten ja rakkaan tuki on siinä mittaamattoman arvokas apu.

Mies tekstin takana

Aloittelevana bloggaajana lienee ensin parasta kertoa hieman taustoistani. Ikää minulla on nyt 40 vuotta, vaikka sehän on kuitenkin vain numero. Tällä hetkellä opiskelen päätoimisesti yhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa, ja tietenkin olen yh-iskä 9-vuotiaalle Janne-pojalle.

Aiemmalta koulutukseltani olen alunperin merkonomi, sittemmin graafista alaa hieman opiskellut, ja viimeisimmäksi nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi valmistunut.

Työhistoriani on kohtalaisen kirjava – olen toiminut verkkosivujen suunnittelijana, viihdealan verkkolehden webmasterina ja toimittajana, kuvankäsittelijänä, yrittäjänä, myyjänä leffavuokraamossa sekä nuoriso- ja projektiohjaajana.

Harrastusten liikunnallisella puolella minulla on taustaa kamppailulajien parissa, mutta nykyisin treenaan aktiivisesti kuntosalilla. Muilta osin olen intohimoinen elokuvien, raskaan musiikin ja kirjallisuuden kuluttaja, joskin käytettävissä olevan vapaa-ajan puitteissa. Penkkiurheilijan vikaakin löytyy - seuraan etenkin jääkiekkoa, vapaaottelua ja nyrkkeilyä. Toki myös kirjoitan: aikoinaan rustasin elokuva-arvosteluja parille verkkolehdelle, ”pöytälaatikosta” löytyy muutama novellin raakile joita en ainakaan vielä uskalla laskea päivänvaloon, ja nyt tietenkin aloitan tämän blogin.

MIKSI TÄTÄ KIRJOITAN?

Viime vuosien aikana olen viimein alkanut tajuta, että elämä on loppujen lopuksi melkoista taistelua. Se koostuu iloista ja suruista, onnesta ja epäonnesta. Se on täynnä haasteita, joiden vastapainoksi toki saa välillä myös pieniä palkintojakin. Mutta ilo, onni ja palkinnot eivät tule ilmaiseksi. Niitä saadakseen täytyy päästä yli suruista, kestää epäonnea ja selvitä haasteista. Varsinkin viimeksi mainittuja tulee arjessa vastaan jopa päivittäin. Entisaikojen viikingit uskoivat pääsevänsä kuoltuaan Valhallan kultaisiin saleihin nauttimaan ikuisista pidoista, jos eläessään taistelisivat tarpeeksi hyvin ja urhoollisesti. Se on rinnastettavissa elämään myös nykyaikana: jos siinä onnistuu tarpeeksi hyvin, lopulta voi saada sen suurimman palkinnon - mikä se itse kullekin onkaan. Tie saattaa olla kivikkoinen, mutta pyrin tekemään parhaani.

Tulen siis kirjoittamaan kaikenlaista omasta elämästäni, sen haasteista ja niiden vastapainoista, sekä siitä mitä siihen väliin aina mahtuukaan. Välillä heitän sekaan juttuja minua kiinnostavista asioista, ilmiöistä ja tapahtumista. Ja jos se tarjoaa sinulle, hyvä lukija, jotain mikä herättää ajatuksia ja kiinnostusta tai viihdyttää jollain tasolla, olen erittäin iloinen ja otettu.