Jep. Elämme poikkeuksellisia aikoja, ystävä hyvä. Virus tuli
ja pisti koko maailman polvilleen, mikä toki oli odotettavissa. Paitsi ei
ollut, tai riippuu siitä miltä taholta kysytään. Eikä nyt aleta vetää tähän
mitään ”luonnonvalintaa” tai muuta liikakansoituspropagandaa. Kaikkeen voi
sotkea ison kasan käsitteitä, mielipiteitä ja katsantakantoja, mutta lopulta on
kuitenkin pakko todeta että ”shit happens” ja jatkaa elämää niillä tavoin kuin
on mahdollista. Joten skipataanpa enemmittä jorinoitta suoraan siihen.
Eli. Shit happens. Tässä ollaan, kaksi tyyppiä joista toinen
on nelikymppinen korkeakouluopiskelija ja toinen yhdeksänvuotias
peruskoululainen. Koska minimoidaan riskejä ja eristäydytään, ollaan järkeviä
ja toimitaan kuten tällaisessa tilanteessa kuuluukin, pysytellään kotona ja
hoidetaan hommat täältä käsin. Täytyy heti kärkeen tunnustaa, että vaikka olen
ollut humanistisen alan korkeakouluopinnoista aivan liekeissä tätä tilannetta
edeltäneen about puoli vuotta, huomaan nyt raastavani motivaation rippeitä
jostain aivokuoren aiemmin koskemattomasta nurkasta. Siis verkkoluennot. Verkkoalustalle
tallennettavat tehtävät, PDF-kirjallisuus, verkkotentit. Kasoittain tekemistä,
johon on vaikea jäsentää järkevää rytmitystä koska päivät menevät muutenkin
sekaisin. Kertaheitolla on ollut pakko omaksua aivan uudenlaisia oppimis- ja
työskentelytapoja, samaan aikaan kun oma maailma on käytännössä kutistunut 56
neliön sisään ja jollain tavalla on senkin langat pidettävä käsissä. Mutta ei
tässä periksi anneta, eikä uravalinta tai sen sisältämien aiheiden
mielenkiintoisuus ole mihinkään kadonnut.
 |
| Ilmeesi, koska korona ja eristäytyminen ja deadlinet. |
Ja ai jumatsuka, tässähän on löytynyt ihan uusi urakin. Kotiopettajana nimittäin. Huh, jos ennenkin jo arvostin opettajia niin nyt vielä enemmän. Tottakai kotiopetuksessa on se huomioon otettava tekijä, että etenkin yksinhuoltajana sitä on niin lähellä ja kiinni ”oppilaassa” vuorokaudet läpeensä, että opetustilanteissa ei vain voi ottaa tarvittavaa etäisyyttä ja ollaan koko ajan henkilökohtaisella tasolla. Se on sanottava, että olen aivan järjettömän ylpeä siitä miten meidän nepsypoitsu on omista haasteistaan huolimatta suoriutunut koulutehtävistä. On minulla fiksu nuori mies! Ja tunnollinen! Lapset toki sopeutuvat muutenkin uudenlaisiin tilanteisiin monesti paljon helpommin kuin aikuiset, ja selkeästi kotikoulun haasteet liittyvät siihen miten itse onnistuisin parhaiten sovittamaan perus- ja korkeakoulun opinnot, kodin ylläpidon, eristäytymisen lieveilmiöt ja henkisen olotilan sellaiseen moodiin, että kaikki pyörisi mahdollisimman jouhevasti.
 |
| Kuva peruskoulusta. Pöydän toisella puolen avautuu näkymä Humanistisen ammattikorkeakoulun etäopetuspisteeseen. |
Se henkinen puoli muuten onkin jokseenkin ailahtelevaista näinä hankalina aikoina. Toisaalta on löytynyt monia sellaisia pieniäkin asioita joista saa tukea jaksamiseen, ja huomaan ylipäätään ajattelevani henkistä hyvinvointiani normaalia enemmän. Siis siinä mielessä, että teen tiettyjä asioita vain ja ainoastaan henkisen hyvinvoinnin takia. Toisaalta taas koko tämä tilanne kuormittaa mieltä aikalailla valtavasti. Elämä on entistäkin rajoittuneempaa, kun ei voida sitäkään vertaa esimerkiksi pitää yllä sosiaalisia kontakteja kuin mihin oli mahdollisuus ennen koronaa. Läheisten kaipuu on läsnä joka hetki, ja vaikka yhteyttä pidetään puhelinsoitoin ja viestein, ei se korvaa todellista läsnäoloa. Ne hetket, kun kaikkein lähimpiä voi tavata vaikka ulkoillen (turvaväleistä ja muista varotoimista tottakai huolehtien!) ovat valtavan arvokkaita vaikka kiitävätkin ohi aivan liian nopeasti. Jopa kaupassa käymisestä on tullut operaatio, johon täytyy valmistautua melkeinpä elokuvien erikoisjoukkojen tavoin. Tai kun nostan kaiken varalta tuubihuivin kasvoilleni (en omista hengityssuojainta) ja kuljen kaupan käytävillä vältellen ihmisiä, olo on kuin ninjalla – tosin ei mitenkään siistillä ja hienolla tavalla, vaan sillä tavalla että siihen tilanteeseen on ajautunut pakotettuna ja päämääränä on selvitä kaupasta kotiin vähintään viikon ruokatarpeiden kera saamatta tartuntaa. Mikä on itse asiassa melko surullista.
Mutta, kieltämättä jo kulunut ja paljon käytetty sanonta ”kaikesta
selvitään” pitää kyllä oikeasti paikkaansa tällaisessakin tilanteessa. Tästäkin
selvitään. Yhdessä, toisiamme tukien ja jälleen parempaa kohti kulkien.